Sain eilen sähköpostia yhdestä hakemastani paikasta, "Valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut Sinuun"... Paikkaa olin hakenut jo joskus elokuussa (silloin en osannut vielä kehua itseäni tarpeeksi hyvin.) No, ainakin vastasivat, paljon on sellaisia, joista ei ole kuulunut mitään. Sinänsä en kyllä tuota paikkaa harmittele, kyse olisi ollut ihan samanlaisista hommista, joita nytkin teen. Toki tykkään työstäni, mutta hain paikkaa lähinnä siksi, että olisi mukava nähdä näitä hommia vähän eri kantiltakin, ja olen itseasiassa hakenut samanlaisia paikkoja enemmänkin juuri sen takia, enkä pitäisi sivuaskeltakaan yhtään huonona asiana, riippuen tietysti työpaikasta. Näissä hommissa kun ei voi koskaan olla liian hyvä ja aina on jotain uutta opittavaa. Varsinkin tämä taantuma on sen osoittanut viimeisen vuoden aikana, kuinka tilanteet voivat muuttua nopeastikin. En siis kuitenkaan jää tuota paikkaa harmittelemaan, vaikka luonnollisesti hylkäävän viestin saaminen ei ole koskaan kivaa. Varsinkin, kun en päässyt edes haastatteluun saakka.

Luotan kuitenkin siihen, että oma tilanteenikin muuttuu nopeasti, niinkuin tämä talouskriisi, vaikka tällä hetkellä turhauttaa kovastikin. Alkaa välillä kärsivällisyys loppua, monenkin asian suhteen, mutta yritän toki jotenkin kestää. Ehkä tämänkin on vain tarkoitus kasvattaa mua ihmisenä ja opettaa mulle taas uusia asioita. Viimeksikin miettiessäni paluumuuttoa tänne (joka muuten tapahtui melko päivälleen neljä vuotta sitten) kahden Suomen-vuoden jälkeen tuntui ensin, että mitään ei tapahdu eikä mikään etene tai onnistu. Ja kun sitten rupesi tapahtumaan, niin sitten se onkin ollut yhtä menoa siitä lähtien. Tähän neljään vuoteen on mahtunut ihan hirveän paljon kaikkea, joten en voi valittaa. Ehkä kärsimättömyyteni johtuu vähän siitäkin, että en ole varsinaisesti koskaan joutunut hakemaan töitä. 16-vuotiaasta lähtien olen ollut joka kesä töissä ja valmistumisesta lähtien töitä on ollut lyhyttä tahallista työttömyysjaksoa lukuunottamatta käytännössä koko ajan. Niitä on aina jotenkin löytynyt. Nykyistäkin paikkaa hain "katsotaan miten käy"- periaatteella, en siis varsinaisesti vielä edes etsinyt töitä, mutta sain paikan heti. Hakemuksen lähettämisen jälkeen meni 12 päivää, kun irtisanoin itseni edellisestä paikasta.

Eilen töitten jälkeen ruokakaupassa käydessäni sain taas muistutuksen siitä, ettei aina kannata ulkonäön perusteella arvioida ihmisiä. Olin hieman ajatuksissani, ja onnistuin jättämään purkkapötkön ostoskoriin. Kuulen selkäni takaa "Rouva! Rouva!" ja kun käännyn, näen yhden rautatieaseman kodittomista, joka oli juuri luultavasti viimeisillä rahoillaan ostanut kaupan halvinta olutta. "Jäikö tämä Teiltä tuohon ostoskoriin?" käyttäen kaikista kohteliainta teitittelymuotoa. Hänhän olisi ihan hyvin voinut pistää pötkön omaan taskuunsakin. Olen kyllä aikaisemminkin huomannut, että aseman kodittomat ovat kohteliaita, tervehtivät ohi mennessäni ja toivottelevat hyvää viikonloppua. Luultavasti tunnistavat mut, kun joka päivä kävelen heidän kotinsa ohi. Porukka vaikuttaa muutenkin vaarattomalta, ja asemalla on toki vartiointi ympäri vuorokauden, mutta täytyy silti myöntää, ettei aina tunnu kivalta kulkea siellä.

Illalla ystäväni kävi luonani kylässä, ja ilta meni mukavasti olutta juodessa ja jutellessa. Tällä kertaa emme juoruilleet, vaan päivitimme kuulumisia (vai onko niillä eroa?) emme ole tavanneet ainakaan vuoteen erinäisistä syistä, eli juttua riitti. Oli tarkoitus vielä katsoa molempien reissukuvia, joita niitäkin on kertynyt vuoden aikana satoja, mutta sille ei enää jäänyt aikaa. Ensi kerralla sitten.

Viikonloppuna hakemastani paikasta ei ole kuulunut mitään: Kuuluuhan maanantaiaamu vielä siihen viikkoon? Toisaalta paikan hakuaika päättyy tänään, ehkä viikko lasketaan vasta tästä päivästä?