Jostain syystä olen viimeaikoina kaivannut Japaniin. Vaikka en viettänyt siellä keväällä kuin vajaat neljä päivää, oli tuo reissu mulle aivan unohtumaton - kun olin alkushokista ensin selvinnyt. Seisoin yksin Osakan lentokentällä kartta ja junalippu kädessä ja mietin, että mistäköhän portista mun pitää mennä sisään ja mitenkähän sitä kolmen päivän lippua kuuluu käyttää... Ja että mitenkähän minä yksin sieltä lentokentältä selviän Osakan kaupungin kautta Kiotoon... Ennen lähtöä en sitä ollut oikein edes sisäistänyt, että olen tosiaan lähdössä sinne yksin, ja että mun on yksin selvittävä joka paikkaan, mutta siellä kentällä siis todellisuus iski kovemmin, kuin osasin odottaa. Aikani -ehkä kymmenisen minuuttia- siinä sitten mietittyäni tajusin, että mulla on kaksi vaihtoehtoa: joko kasaan itseni ja lähden sinne Kiotoon, tai sitten vietän neljä päivää Osakan lentokentällä. Onneksi tajusin, että siinä portilla on tyyppi, jolta voi kysyä ja sain huomata myöhemminkin, että japanilaiset ovat äärettömän ystävällisiä, ja vaikka he eivät juuri englantia puhukaan (ymmärtävät kyllä, mutta vastaavat japaniksi) niin sain kyllä asiani selvitettyä joka paikassa ja löysin niin Kioton kuin Naran majapaikkani ja kaikki ne kohteet, jotka halusin nähdä. Kun pääsin Kiotoon ja löysin tieni erään hiljaisen buddhalaistemppelin pihaan, tajusin oikeasti, että olen siellä - juuri siellä, missä minun sillä hetkellä piti ollakin. Samanlainen hyvä olo tuli myöhemmin Koreassa, jossa unkarilaisen ystäväni kanssa vietimme samanlaisessa buddhalaistemppelissä varmaan tunnin vain istuen, ja kuunnellen vanhan korealaisrouvan rukousta. (Ei, en ole buddhalainen, enkä aikeissakaan kääntyä buddhalaiseksi. Pidän vain paljon sen ohjeista, nimenomaan niistä alkuperäisistä, jonka mukaan buddhalaisuus ei edes ole uskonto, vaan elämänfilosofia.)  Noiden japanin-päivien aikana opin paljon itsestäni, ja se myös vahvisti mussa monia asioita ja ajatuksia.

Mutta vaikka pidinkin Japanista kovasti, niin en kuitenkaan haaveile, että haluaisin siellä asua pitempään. Mielelläni menisin sinne uudestaan vähän pitemmäksi aikaa, reissaamaan ja kiertelemään ja katselemaan, mutta ei se kovin asuttavalta maalta tunnu sinänsä. Vaikka asun miljoonakaupungissa nytkin, oli siellä jotenkin kauhean ahdasta ja meluisaa. Mutta silti, siinä maassa on jotain...

Tämä Japanin-ikävä iski tänään vielä vähän enemmän, kun näin televisiosta Amazing race-sarjan jakson (kaiken lisäksi vielä tekstitettynä, eikä siis dubattuna, niinkuin täällä ohjelmat yleensä esitetään) jossa kilpailijat seikkailivat nimenomaan juuri Japanissa. Ja ehkä tämä "ikävä" johtuu vähän siitäkin, että olin silloin siellä ollesani lomalla ja kaukana kaikesta ja sain nähdä ja kokea niin paljon kaikkea, ja kaipaan juuri tuota tunnetta. Silloin oli kaunista ja keväistä, kirsikkapuut kukkivat, aurinko paistoi ja olin vapaa, vapaa.. Ja sen reissun jälkeen on tapahtunut niin paljon kaikkea muuta ja oikeastaan odotin kesästä hieman erilaista, kuin siitä sitten loppujen lopuksi tuli.
Mutta toivon mukaan joku päivä sinne Japaniin taas pääsen... Mutta ennen sitä on vielä monta muuta paikkaa käytävänä!